Tänä aamuna tuntuu siltä, että olisi useampikin aihe, josta haluaisin kirjoittaa enkä oikein tiedä vieläkään mistä kirjoitan. Ehkäpä vain katson mihin tämä postaus minua vie.

Yhtenä ajatuksena minulla oli kirjoittaa minusta ja Miehestä. Meidän tilanteestamme. Eilen puhuimme taas pitkään Erosta ja sen mahdollisuudesta. Tilanne on tosi kinkkinen. Periaatteessa en haluaisi erota, periaatteessa rakastan Miestäni, mutta… Suhteemme on vain kamalan kuluttava. Mies on ollut jo monia vuosia todella väsynyt. Alkuun väsymys diagnosoitiin masennukseksi, sitten vitamiininpuutokseksi, mutta nyt lopulta syyksi epäillään ihan vain elämäntapoja. Mies on ihan yhtälailla hukannut itsensä. Hän tekee pitkää päivää töissä, työ on vaativaa ja stressaavaa. Hän stressaa kotona tekemättömistä asioista. Yrittää tehdä ihan liikaa. Ei osaa ottaa aikaa itselleen, ei asioille, joista pitää. Luultavasti kärsii samalla tavalla kuin minäkin siitä, että ei enää tiedä mistä pitää.

Minulla on ollut hirvittävän huono omatunto siitä, että mietin eroa. Minun masennustaustallani tuntuu todella epäreilulta miettiä toisen ”jättämistä” väsymyksen vuoksi. Noh, Mies on jaksanut minun masennustani, mutta tarkoittaako se sitä, että minun on pakko jaksaa hänen väsymystään? Jaksettava vaikka en jaksa? Jaksettava sitä, että toinen on jatkuvasti kaikesta äreä, mikään ei onnistu, perusasioihin menee ihan käsittämätön määrä aikaa ja asiat unohtuvat. Eilen tuli taas vastaan tilanne, jossa yritin vedota elämäämme elämään. Pyysin Miestä muistamaan miten nämä tilanteet ovat aikaisemmin menneet. Mies vastasi: ”Mä en nykyisin muista edes sitä mitä tein eilen, saati sitten kahden vuoden takaa.” Tuntui pahalta. Tuntui siltä, että Mies tosiaan unohtaa kaiken mitä meillä on ollut.

Noista perusasioista, joihin menee aikaa. Mies stressaa siitä, että kotona pitäisi tehdä asioita. Juu. Kyllähän niitä pitäisi. Meillä on vanha omakotitalo, joka ei koskaan tule valmiiksi ja neljä lasta. Lasten kanssa pitäisi. Koirien kanssa pitäisi. Pihaa pitäisi. Sitä ja tätä pitäisi. Hän kuitenkin tekee todella vähän ja silloin, kun tekee, minua harmittaa, etten tehnyt itse. Ajatellaan vaikka tilannetta, että Mies tulee kotiin poikkeuksellisesti jo ennen neljää. Se on todella harvinaista, useimmiten päivät venyvät 17-18 välille ja kokousiltoina ehkäpä jopa kello 22. Tuollaisena päivänä Mies voisi laittaa ruuan. Voisi antaa minulle hetken tehdä rauhassa koulutehtäviä. Ja Mies mielellään tekeekin sen, mutta… Se ruuanlaitto vie ihan tuhottomasti aikaa. Useimmiten meillä syödään sitten vasta seitsemältä ja kahdeksalta pitäisi lasten olla jo iltapalapöydässä. Eikä sen ruuan tarvitse mitään ihmeellistä olla. Tässä on onnistuttu ihan purkkihernekeitonkin kanssa.

Minä koen, että yksi perheemme suuria ongelmia on se, että olemme Miehen kanssa molemmat ehkäpä jopa liian herkkiä toisen mielialoille. Kun toisella on paha mieli, se ”tarttuu”. Olen viime vuosina parhaani mukaan yrittänyt miettiä miten saisin omaa elämääni paremmaksi. Miten saisin itsestäni positiivisemman ja iloisemman. En ole löytänyt mitään ihmettä, mutta sen sijaan näen selvästi kuvion, jossa Miehen paha olo vetää minut mukanaan, vaikka minulla olisikin ollut valmiiksi tosi hyväkin mieli. Hyvä mieli leikkautuu kuin seinään ja siinä sitä sitten ollaan. Pohjalla molemmat, eikä mielestäni edes yhdessä.

Sehän se on yksi pahimpia juttuja tässä. Minusta tuntuu, että paha mieli on saanut meidät unohtamaan sen miten tässä ollaan Yhdessä. Miten meidän pitäisi olla Yhdessä kaikkea pahaa vastaan. Paha mieli saa meidät kääntymään toisiamme vastaan. Se on todella kurjaa. Mies on kuitenkin Minun Suuri Rakkauteni. Yhteistä elämää on takana melkein 15 vuotta. Mies on minua jonkin verran vanhempi, mutta minun ikääni ajatellen ihmiset kuvittelevat yleensä, että me olemme olleet yhdessä Aina. Ei nyt sentään ihan. Kerkesi minulla olemaan yksi pitkä suhde ennen Miestäkin ja nyt tosiaan on Rakas, jonka kanssa olemme olleet yhdessä kohta kolme vuotta. Välillä minulla on ihan tuhottoman huono omatunto Rakkaasta. Osittain se johtuu varmasti siitä, että en itse voisi kuvitella, että Miehellä olisi joku muu. Me olemme tästä puhuneet. Mies sanoo, ettei hän kaipaa muita, mutta Rakas on hänelle ok. Viime aikoina tätä sotkua on vaikeuttanut se, ettei meillä Rakkaan kanssakaan ole asiat niin kovin hyvin. Ihan liian paljon pahaa mieltä sielläkin. Ja liikaa velvollisuudentunnetta ja huonoa omaatuntoa, että toisen osaisi jättää siinäkään suhteessa. Vaikka se voisi tehdä elämästä aika paljon helpompaa.

Ehkä kirjoitan Rakkaasta ja meidän suhteesta toisen postauksen joku toinen hetki. Tämä olkoon tässä. Yritän siirtyä purkausmoodista työmoodiin.