Aamu alkoi taas loistavasti. Mies käski tulla katsomaan jotain. Oli ollut kirjaamassa vesimittarin lukemaa ylös ja todennut, että vessassa, siellä missä vesimittari on, on kunnon homekasvustot. Eikä ole edes ensimmäinen paikka tässä talossa, jossa kasvaa hometta. Vituttaa.

Erinäisen kerran olen miettinyt, että tehtiinkö me tosi iso virhe, kun ostettiin tämä talo. Onhan sillä jo ikää, mutta kuntotarkastus väitti perusasioiden olevan kunnossa. Edelliset asukkaat olivat tehneet monta remonttia. Nyt taas ahdistaa. Katsoin jo aamulla yhtä vuokrakämppääkin. Se olisi meille ihan unelma, mutta… Naurettavaa, mutta totta, kulut olisivat selvästi tätä meidän nykyistä kalliimmat. Vuokra n. 1000e, sähkölaskut kuulemma huimia (kaveri asuu samanlaisessa) ja vesimaksutkaan eivät kuulu vuokraan. Nykyisin maksetaan lainaa vaan n. 600e, päälle sitten sähköt, vedet, jätemaksut ja muut. Reippaasti kuitenkin pienemmäksi taitaa kulut jäädä kuin tuossa vuokrakämpässä ja hyvällä tuurilla, hyvällä tuurilla saattaa jäädä jotain jopa itsellekin.

Tänään on käynti tytön asioissa lasten psykiatrisella. Tämä on nyt toinen käynti ja mennään vaan aikuiset. Ekalla käynnillä oli tyttökin mukana. Seuraavaksi olisi vissiin tarkoitus tavata koko perheellä. Jotenkin pää on nyt tosi tyhjä siitä, että mitähän siellä puhuttaisiin. Viimeksi tuli vähän sellainen olo kuin ne eivät olisi meidän ongelmia ymmärtäneetkään. Tiedän, että meillä on monta asiaa hyvin, mutta tytöstä on silti iso huoli. Voisin nyt oikeastaan kirjoittaa tähän vähän historiaa tytön syistä tuohon lasten psykiatriseen.

Eli kolmannella luokalla tyttö alkoi oireilla syömisellä. Tytöllä on aina ollut vähän ongelmainen suhde ruokaan ja hän on aina ollut pieni ja siro. Kolmannella tyttö alkoi valehdella siitä onko syönyt. Hän kirjoitti päiväkirjaa siitä, paljonko painoi. Puhelimestä löytyi kalenterimuistutuksia: Aloita dieetti. Tyttö vertasi itseään siskoonsa: Mä olen paljon läskimpi. Kumpikaan ei ole läski. Siskonsa on malliltaan paljon rotevampi. Tyttöä kuvattiin jo neuvolassa sanoin ”keijukaismallinen”.

Otin yhteyttä perheneuvolaan koska en tiennyt miten tytön syömiseen suhtautua. Heillä oli pitkät jonot ja kehottivat puhumaan koulupsykologin kanssa. Koulupsykologi teki testejä, joissa todettiin vaikea masennus. Tästä huolimatta emme saaneet apua. Saimme käydä vuoden taistelun ennen kuin pääsimme lasten psykiatriselle.

Tässä välissä tyttö on kärsinyt pahoista uniongelmista. Miettii öisin mitä vikaa hänessä on, kun muut eivät halua olla hänen kanssaan. Tyttö on vahvasti omanlaisensa. On kiinnostunut aika pitkälle erilaisista asioista kuin monet ikäisensä. On perfektionisti. Haluaisi olla paras ihan kaikessa. Psykologin testeissä todettiin, että on älyllisesti reilusti yli ikätason, mutta tunnepuoli laahaa jäljessä. Se on kuulemma ”ylifiksuille” lapsille hyvin tyypillistä. Riitatilanteet tyttö ottaa hyvin vakavasti. Siskon kanssa kaksistaan riidellessä saattaa huutaa: ”Mä haluaisin kuolla”.

Nyt kuitenkin paikka lasten psykiatrisen avohoidossa on olemassa – ja olen onnellinen siitä. Kuten olen kertonut, olen itsekin luultavasti ollut masentunut lapsena, mutta kukaan ei ole kiinnittänyt siihen mitään huomiota, enkä ole saanut apua. Yritän parhaani, jotta omalla lapsellani olisi parempi alku elämään. Välillä kuitenkin pelkään, että siinä samalla hukkaan jotain noiden muiden lapsuudesta. Pitäisi olla aikaa, huomiota ja jaksamista kaikille. Sen olen oppinut, kun aikanaan yksi raskas ja vaikea vuosi teki sen, että en oikeastaan jaksanut täysin keskittyä kuin yhteen. Silloin meillä oli iso huoli siitä, että jatkuuko hänen elämänsä ylipäätään. Nyt pitäisi vain pystyä antamaan hyvät eväät elämään näille kaikille.