Aloitan uuden blogin NYT. Kirjoitan paria muutakin blogia, mutta haluan aloittaa nyt uuden, jossa kirjoitan täysin anonyyminä. Joku varmasti tunnistaa, mutta toivoisin, että ystävät ja sukulaiset pitäisivät suunsa kiinni. Tämä blogi on nyt puhtaasti minua varten. 

Olen jonkin verran yli kolmikymppinen nainen. Ja totaalisen kyllästynyt elämääni. 

Nyt se on sanottu. Se kuulostaa rankalta, mutta niin se nyt vain on. Olen yrittänyt pidemmän aikaa keksiä miten saisin elämääni järjestykseen, mutta en keksi mitään. Ajattelin, että josko nyt yrittäisin kirjoittaa tätä blogia ainakin lähes päivittäin, ehkä useamminkin, aina kun tuntuu siltä, että päässä on jotain sellaista, että haluaisin siitä jollekin puhua. Niin. En oikein osaa puhua ajatuksistani kenellekään. Tuntuu siltä, että monet näistä asioista ovat sellaisia, ettei niitä ole sopivaa sanoa ääneen. Tiedän, että osa ihmisistä tuomitsisi minut monestakin asiasta elämässäni. 

Yritän kirjata tähän nyt ajatuksiani siitä, että minkä kautta määrittelen elämäni. Mikä täyttää päiväni. Kuka minä olen. 

Haave olla taiteilija. Haluaisin olla kirjailija ja kuvittaja tai jollain muulla tavalla tehdä kuvia. En vain tiedä riittääkö minulla osaaminen ja resurssit kumpaankaan. Myönnetään, sen verran olen haavettani saanut todeksi, että yksi kirja on julkaistu. Yksi, jossa on minun kirjoittamani teksti. Olen ihan varma, että kiitos julkaisusta kuuluu hemmetin upealle kuvittajalle. Minusta ei varmasti koskaan tule yhtä hyvää. 

Perhe. Lapset. Rakas. Minulla on lapsia, Mies ja Rakas. Kyllä. Elämääni kuuluu kaksi miestä, jotka tietävät kyllä toisistaan ja tilanne on heille ok. En ikinä kuvitellut itseäni tähän tilanteeseen, mutta jollakin tapaa minun ja Miehen suhde ei vaan antanut kaikkea mitä tunsin tarvitsevani. Luojan kiitos Mies ei ole mustasukkainen. Ei ole osannut koskaan olla. Joskus tunsin, että ehkä en ole tarpeeksi hyvä, kun hän ei tunne mustasukkaisuutta. Nykyisin ajattelen, että se on onni. Rakas on joskus mustasukkainen Miehestä. Tavallaan sen ymmärtää. Hän haluaisi sen Perusperheen, mutta minulla on Mies ja meillä on paljon syitä olla yhdessä. 

Meillä on lapsia. He ovat minulle hyvin tärkeitä ja rakkaita. Haluaisin pystyä tarjoamaan heille kaikkea hyvää. Silti joskus tunnen itseni hirvittävän väsyneeksi. Olen ollut 13 vuotta melkein täysin kotona. Tunnen hukkuneeni äitiyteen. Hukanneeni itseni. En muista enää kuka olen ja mistä pidän. Paitsi kirjoittamisesta, piirtämisestä ja maalaamisesta. 

Pidän eläimistä. Meillä on koiria ja jyrsijöitä. Ihan liian usein vaan tuntuu siltä, ettei noillekaan ole tarpeeksi aikaa. Koirat muuttuvat rasitteeksi ja jyrsijät joksikin, jotka vain ovat. Perushoito tulee tehtyä, ei muuta. Joskus oli aika, jolloin nautin koirien kävelyttämisestä. Nykyisin useimmiten iltaisin vain harmittaa. Olen harkinnut vakavasti, että ainakin yksi koirista olisi annettava pois. Se on liian haastava meille. Ainakin tähän tilanteeseen. 

Opiskelen. Kirjoittamista ja kirjoittamisen kouluttamista. Minulta on jäänyt lähihoitajaopinnot kesken. Haluaisin käydä ne loppuun ja jatkaa sen jälkeen opintoja sairaanhoitajaksi erikoistuen mielenterveystyöhön. Haluaisin opiskella lisää terapeuttista kirjoittamista ja päästä tekemään sitä. Tunnen vain olevani aivan liian vanha opiskelemaan ja aloittamaan "uutta uraa". 

Masennus. Masennus on seurannut minua liki koko elämäni. Muistan itsemurha-ajatukseni ala-asteen pihalta. Olen käynyt keskustelemassa 18-vuotiaasta, syönyt monet kerrat lääkkeitä. Olin pitkään ilman, mutta nyt on kokeilussa jotain ihan uutta. Minusta tuntuu, että se ainakin tasoittaa pahimpia olotiloja. Toisaalta tämän kriiseilyni vuoksi olen viime aikoina ollut niin hajalla, että olen syönyt enemmän rauhoittavia kuin koskaan. En jaksa uskoa, että pääsisin masennuksesta koskaan. Haluaisin vain oppia elämään sen kanssa niin, etten tarvitsisi enää ulkopuolista apua. 

Perussairaus, joka on perseellään tällä hetkellä. Kävin juuri lääkärillä ja sain aika rankat ohjeet uuteen lääkitykseen. Valitettavasti lääkkeen määrä on sellainen, että se voi itsessään aiheuttaa uusia ongelmia. 

Tunne siitä, että en riitä. Minua ahdistaa jatkuvasti se, että minusta tuntuu, etten millään ikinä pysty tekemään kaikkea sitä mitä pitäisi. Ihmettelen jatkuvasti miten muut pystyvät pyörittämään arkea. Minusta tuntuu, että olen kuin hidastetussa elokuvassa yrittäessäni räpiköidä arjen kanssa. Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Voisiko joskus olla niin, että ei aina PITÄISI?

 

Olkoon tämä aloitus. Palataan asiaan, kunhan jotain tulee mieleen...