Maanantai – taas. Nyppii, kuten aina. Oltiin Rakkaan kanssa viikonloppureissussa. Kävin soittamassa kaverin bändin kanssa pari keikkaa pe- ja la-iltoina. Oli ihan huippua, mutta en mä jotenkin osaa vaan nauttia tästä olemisesta niin kuin mä haluaisin. Mun ja Rakkaan ongelmat hiertää välissä, vaikka asiat olisikin periaatteessa hyvin. Mä en uskalla luottaa siihen. Enkä siihen, että tää kestäisi. Mä pelkään luopumista ja toisaalta haluan luopua, jotta ei sattuisi enää.

Viikonloppuna käsittelin taas kerran sitä mun kaipuuta vielä kuudennesta lapsesta. Mä haluaisin niin kovin. Vauvakuume pakottaa sisuksia, mutta ei se vaan ole mahdollista. Välillä tuntuu, että elämä on tällä hetkellä yhtä luopumista. Mä luovun Rakkaasta, mä luovun Vauvasta. Mä luovun ihan kaikesta.

Todellisuudessa on ihan liian monta syytä siihen miksi ei pitäisi hankkia enää yhtään lasta. Rahat on tiukilla koko ajan. Autoon ei enää mahdu ja talokin alkaa käydä ahtaaksi. Mulla alkaa ikää olla jo melkein neljäkymmentä. Jos mä olen saanut viisi tervettä lasta niin… Voinko mä oikeasti saada vielä kuudennen? Entä jos se olisikin vaikeasti vammainen? Kuinka me jaksettaisiin? Kuinka mun elimistö jaksaisi enää kuudetta raskautta? Ja entä sitten nää mun projketit? Olisi taas pakko pistää kaikki sivuun. Nytkin on välillä vähän huono omatunto lasten vuoksi, kun teen niin paljon töitä. Etenkin tuon nuorimman. Pitäisi istua kaikki päivät hiekkalaatikon reunalla tai perhekerhossa, mutta ei. Mä teen töitä. Pakko vaan osata luopua siitä kuudennesta.

Musta on tullut sellainen, että mä en haluaisi olla enää kenenkään perheen ulkopuolisen kanssa missään tekemisissä. Tänäänkin puhelin soinut kahdesti. Puhelin näyttää tuntematonta numeroa ja mä en halua vastata. Mä pelkään, että se on taas joku, jolla on jotain valittamista. Tulee taas jotain huonoja uutisia liittyen lapsiin tai jotain. Mä välttelen naapureita. Mä välttelen ihmisiä ylipäätään. Mä haluaisin olla joku ihan muu, jossain ihan muualla.