Kakkutikkarisotkun jälkeen

Voi Elämä! Menin lupaamaan vanhimmalle koululaiselle, että teen koulukahvilaan kakkutikkareita. En ole ikinä sellaisia tehnyt. Soitin siskolle, joka vannoi, että eivät ne vaikeita ole. Pönkitin onnetonta leipojaitsetuntoani muistuttamalla siitä miten hienoja muffinsseja tein toisen koululaisen kahvilaan muutama viikko sitten. Ruokin mielikuvitustani vielä uskottelemalla, että hei! Tästä saadaan tosi kiva yhteinen tekeminen tyttöjen ja vkl-tytön kanssa. Juu.

Lopputuloksena aivan kaaottinen sotku. Raaputin sitä saakelin suklaata keittiön pöydästä irti puoli tuntia. Tikkujen päässä on kamalia möykkyjä, useat kumollaan lautasella, kun tikku tuli massasta läpi. Suklaa peittää tikkarin, tai sitten ei peitä. Muuten sitä suklaata tosiaan onkin ihan kaikkialla. Eikä tainnut juuri kellään olla kivaa sen jälkeen, kun selväksi tuli, että ei mennyt kuten strömsössä. Mössöä tuli. Ei sen parempaa. Ei pitäisi olla mikään yllätys. Minä en ole oikein keittiöihmisiä.

Vkl-tyttö on ollut meillä perjantaista. Siitä on tullut paljon hyvää mieltä. Hänessä näkee niin konkreettisesti niin paljon hyvää. Iloa pulppuilee joka suuntaan, kun tyttö tulee. Meidän tytöt ovat riemuissaan, vkl-tytöstä näkee, että tässä on hyvä. On helppo muistaa myös se oma hyvä. Vaikkei kaikki aina ole täydellistä. Ei lähellekään. Silti meillä on tässä paljon hyvää.