Maanantai – taas. Nyppii, kuten aina. Oltiin Rakkaan kanssa viikonloppureissussa. Kävin soittamassa kaverin bändin kanssa pari keikkaa pe- ja la-iltoina. Oli ihan huippua, mutta en mä jotenkin osaa vaan nauttia tästä olemisesta niin kuin mä haluaisin. Mun ja Rakkaan ongelmat hiertää välissä, vaikka asiat olisikin periaatteessa hyvin. Mä en uskalla luottaa siihen. Enkä siihen, että tää kestäisi. Mä pelkään luopumista ja toisaalta haluan luopua, jotta ei sattuisi enää.

Viikonloppuna käsittelin taas kerran sitä mun kaipuuta vielä kuudennesta lapsesta. Mä haluaisin niin kovin. Vauvakuume pakottaa sisuksia, mutta ei se vaan ole mahdollista. Välillä tuntuu, että elämä on tällä hetkellä yhtä luopumista. Mä luovun Rakkaasta, mä luovun Vauvasta. Mä luovun ihan kaikesta.

Todellisuudessa on ihan liian monta syytä siihen miksi ei pitäisi hankkia enää yhtään lasta. Rahat on tiukilla koko ajan. Autoon ei enää mahdu ja talokin alkaa käydä ahtaaksi. Mulla alkaa ikää olla jo melkein neljäkymmentä. Jos mä olen saanut viisi tervettä lasta niin… Voinko mä oikeasti saada vielä kuudennen? Entä jos se olisikin vaikeasti vammainen? Kuinka me jaksettaisiin? Kuinka mun elimistö jaksaisi enää kuudetta raskautta? Ja entä sitten nää mun projketit? Olisi taas pakko pistää kaikki sivuun. Nytkin on välillä vähän huono omatunto lasten vuoksi, kun teen niin paljon töitä. Etenkin tuon nuorimman. Pitäisi istua kaikki päivät hiekkalaatikon reunalla tai perhekerhossa, mutta ei. Mä teen töitä. Pakko vaan osata luopua siitä kuudennesta.

Musta on tullut sellainen, että mä en haluaisi olla enää kenenkään perheen ulkopuolisen kanssa missään tekemisissä. Tänäänkin puhelin soinut kahdesti. Puhelin näyttää tuntematonta numeroa ja mä en halua vastata. Mä pelkään, että se on taas joku, jolla on jotain valittamista. Tulee taas jotain huonoja uutisia liittyen lapsiin tai jotain. Mä välttelen naapureita. Mä välttelen ihmisiä ylipäätään. Mä haluaisin olla joku ihan muu, jossain ihan muualla.

Huomenta vain kaikille. Olo on vähän plääh. Koko lapsilauma on kipeänä kotona, nuorin valvotti viime yönä, eikä omakaan olo ole paras mahdollinen. No ei auta, kuten kaikki äidit tietävät.

Äidit. Mä tajusin eilen, että koko tämän huushollin hyvä mieli on ihan vaan musta kiinni. Ja kun tietää miten masentunut ja miten pitkään masentunut mä olen ollut, niin… Se on aika helvetin masentavaa. Mäkin kaipaisin ympärilleni ihmisiä, jotka saa mulle hyvän mielen, mutta mä oon vain aina yksin. Tai siis yksin lasten kanssa ja sitten on Mies ja Rakas. Muut kaverisuhteet on karisseet aikalailla johonkin. Eilen taas huomasin miten huonosti meillä voi Miehen kanssa asiat olla. Heti, kun Mies tulee kotiin, sen tuntee miten fiilis lässähtää kuin pannukakku.

Vanhimmalla muksulla on korva kipeänä. Eilen illalla näytti tosi tuskaiselta, mutta se saattoi kyllä olla vähän esiintymistäkin. Tänään kuitenkin lääkäriin. Tuolla vanhimmalla on ollut ongelmia korvien kanssa muutenkin. Hassua sinällään, pienenä ei ollut korvien kanssa mitään ongelmaa, mutta nyt… Se kävi vuodenvaihteessa jo kuulontutkimuksessakin ja siinä todettiin kuulon alentuma. Kesällä pitäisi mennä kontrolikäynnille.

Sain yhden ison proggiksen just valmiiksi. Pitäisi osata suunnata seuraavaan. Ei vaan huvita. Mikään ei oikein huvita taaskaan.

Ai niin. Nyt mä muistankin mistä mun piti tänään kirjoittaa. Se tuli mulle mieleen, kun kuljin tuon meidän sekarotuisen jätin kanssa eilen illalla lenkillä. Toi koira masentaa mua. Se on upea, mutta tosi ongelmainen ja kun mä en luota siihen yhtään. Mä tiedän kyllä, että se vika on hihnan toisessa päässä, mutta kun mä en vaan ole osannut kouluttaa sitä oikein. Enkä etenkään tarpeeksi ajoissa. Sitten siitä tuli jätti ja nyt mua pelottaa, että mä en saa pideltyä sitä.

En ole kirjoittanut tiistain jälkeen. En ole jaksanut ja pääsiäisen pyhitin lasten kanssa olemiselle. Tiistainen käynti lasten psykiatrisella osoittautui tosi vahvaksi pettymykseksi. Meillä oli lääkärin kanssa tosi vahvasti erilainen näkemys asioista ja lisäksi käynnillä keskityttiin mielestäni ihan liikaa minun, Miehen ja Rakkaan asioihin. Tuntuu vähän siltä, ettei olisi pitänyt puhua koko asiasta. Tuntui kuitenkin tärkeältä puhua, kun Rakas on kuitenkin avoimesti osa meidän perhettä. Tänään mietin tuota käyntiä taas. Osittain siksi, että Mies otti aamulla psykiatrisen numeron ilmoittaakseen, että me emme tule enää. Emme yksinkertaisesti jaksa tätä taistelua, jossa olemme saaneet vain ison määrän pahaa mieltä. Sanoin Miehelle, että ehkäpä oikeasti on parempi käyttää tämä taisteluun käytetty energia siihen, että saisimme tytölle paremman olon. 1,5 vuotta tässä on nyt taisteltu, eikä mitään apua ole saatu. Ja minä kun halusin antaa tytölle paremmat lähtökohdat kuin itselläni on ollut.

En tiedä pitäisikö mun kommentoida noita keskusteluja, joita tähän blogiin on linkitetty. Mua jotenkin jaksaa huvittaa ne suuresti. Yhtäläisyydet kyllä löytyvät, mutta entä ne eroavaisuudet? En minä nyt mikään klooni sentään ole. Ainakaan tietääkseni :D.

Rakas oli täällä pääsiäisen. Oli ihana viikonloppu muuten, mutta sainna lopuksi aikaiseksi aikamoisen kriisin. Erot ovat aina vaikeita. Sen huomaa miten lähtöpäivänä heti aamusta alkaa surra, että toinen menee pois. Toivoisin kovin, että voisimme olla aina yhdessä. Mutta eipä se taida tähän yhteiskuntaan oikein sopia.

Aloittaessani tämän blogin kirjoittamista, ajattelin, että kirjoitan aina liuskan verran aamuisin ajatuksia ylös. Tänään ei ilmeisesti ole ajatuksia. Nukuin taas viime yönä tosi huonosti ja nyt väsyttää. Taidan aloittaa koulutehtävien ihmettelyn.

Aamu alkoi taas loistavasti. Mies käski tulla katsomaan jotain. Oli ollut kirjaamassa vesimittarin lukemaa ylös ja todennut, että vessassa, siellä missä vesimittari on, on kunnon homekasvustot. Eikä ole edes ensimmäinen paikka tässä talossa, jossa kasvaa hometta. Vituttaa.

Erinäisen kerran olen miettinyt, että tehtiinkö me tosi iso virhe, kun ostettiin tämä talo. Onhan sillä jo ikää, mutta kuntotarkastus väitti perusasioiden olevan kunnossa. Edelliset asukkaat olivat tehneet monta remonttia. Nyt taas ahdistaa. Katsoin jo aamulla yhtä vuokrakämppääkin. Se olisi meille ihan unelma, mutta… Naurettavaa, mutta totta, kulut olisivat selvästi tätä meidän nykyistä kalliimmat. Vuokra n. 1000e, sähkölaskut kuulemma huimia (kaveri asuu samanlaisessa) ja vesimaksutkaan eivät kuulu vuokraan. Nykyisin maksetaan lainaa vaan n. 600e, päälle sitten sähköt, vedet, jätemaksut ja muut. Reippaasti kuitenkin pienemmäksi taitaa kulut jäädä kuin tuossa vuokrakämpässä ja hyvällä tuurilla, hyvällä tuurilla saattaa jäädä jotain jopa itsellekin.

Tänään on käynti tytön asioissa lasten psykiatrisella. Tämä on nyt toinen käynti ja mennään vaan aikuiset. Ekalla käynnillä oli tyttökin mukana. Seuraavaksi olisi vissiin tarkoitus tavata koko perheellä. Jotenkin pää on nyt tosi tyhjä siitä, että mitähän siellä puhuttaisiin. Viimeksi tuli vähän sellainen olo kuin ne eivät olisi meidän ongelmia ymmärtäneetkään. Tiedän, että meillä on monta asiaa hyvin, mutta tytöstä on silti iso huoli. Voisin nyt oikeastaan kirjoittaa tähän vähän historiaa tytön syistä tuohon lasten psykiatriseen.

Eli kolmannella luokalla tyttö alkoi oireilla syömisellä. Tytöllä on aina ollut vähän ongelmainen suhde ruokaan ja hän on aina ollut pieni ja siro. Kolmannella tyttö alkoi valehdella siitä onko syönyt. Hän kirjoitti päiväkirjaa siitä, paljonko painoi. Puhelimestä löytyi kalenterimuistutuksia: Aloita dieetti. Tyttö vertasi itseään siskoonsa: Mä olen paljon läskimpi. Kumpikaan ei ole läski. Siskonsa on malliltaan paljon rotevampi. Tyttöä kuvattiin jo neuvolassa sanoin ”keijukaismallinen”.

Otin yhteyttä perheneuvolaan koska en tiennyt miten tytön syömiseen suhtautua. Heillä oli pitkät jonot ja kehottivat puhumaan koulupsykologin kanssa. Koulupsykologi teki testejä, joissa todettiin vaikea masennus. Tästä huolimatta emme saaneet apua. Saimme käydä vuoden taistelun ennen kuin pääsimme lasten psykiatriselle.

Tässä välissä tyttö on kärsinyt pahoista uniongelmista. Miettii öisin mitä vikaa hänessä on, kun muut eivät halua olla hänen kanssaan. Tyttö on vahvasti omanlaisensa. On kiinnostunut aika pitkälle erilaisista asioista kuin monet ikäisensä. On perfektionisti. Haluaisi olla paras ihan kaikessa. Psykologin testeissä todettiin, että on älyllisesti reilusti yli ikätason, mutta tunnepuoli laahaa jäljessä. Se on kuulemma ”ylifiksuille” lapsille hyvin tyypillistä. Riitatilanteet tyttö ottaa hyvin vakavasti. Siskon kanssa kaksistaan riidellessä saattaa huutaa: ”Mä haluaisin kuolla”.

Nyt kuitenkin paikka lasten psykiatrisen avohoidossa on olemassa – ja olen onnellinen siitä. Kuten olen kertonut, olen itsekin luultavasti ollut masentunut lapsena, mutta kukaan ei ole kiinnittänyt siihen mitään huomiota, enkä ole saanut apua. Yritän parhaani, jotta omalla lapsellani olisi parempi alku elämään. Välillä kuitenkin pelkään, että siinä samalla hukkaan jotain noiden muiden lapsuudesta. Pitäisi olla aikaa, huomiota ja jaksamista kaikille. Sen olen oppinut, kun aikanaan yksi raskas ja vaikea vuosi teki sen, että en oikeastaan jaksanut täysin keskittyä kuin yhteen. Silloin meillä oli iso huoli siitä, että jatkuuko hänen elämänsä ylipäätään. Nyt pitäisi vain pystyä antamaan hyvät eväät elämään näille kaikille.

Väsyttää. Siis käsittämätöntä miten ihmistä voikaan väsyttää. Hetki sitten nuokuin sängyssä kaverina karkkipeli kännykässä ja odottelin, että pääsen heittämään isomman pojan kouluun. Pakko oli laittaa kännykkä piippaamaan puoli ysiltä, kun silmät eivät meinanneet pysyä auki. Nyt ryystän beroccaa ja haaveilen, että josko tällä vaikka heräisi.

Viikonloppu oli jotenkin ihan yhtä myllerrystä. Kirjoittelinkin jo noista ajatuksista, jotka liittyvät miehen työhön. Eivät ne niin yksinkertaisia ole, mutta joskus vaikeista asioista ei kai pitäisi tehdä yhtään enempää vaikeita. Ja mistä sitä tietää, jos me vaikka saisimme miehen kanssa elämämme uuteen nousuun tämän myötä? Joskus parhaat jutut ovat niitä, joita ei noin vain pystyisi kuvittelemaankaan.

Minulle tuli viikonloppuna tarjous tehdä jotain, jota en ole koskaan ajatellut tekeväni. Yksi kaveri tekee tällä hetkellä omakustannelevyä ja pyysi minua soittamaan mukaan. En minä mielestäni kovin kummoinen ole, mutta ovat monet tietysti kehuneet ja jos kerran kaverille kelpaan, niin… Kaipa se sitten. Viikonloppuna koesoittelin muutamia pätkiä. Kaveri suunnittelee, että levy ilmestyisi ihan lähiaikoina vielä. Huh huh. Tulee kiire.

Rakas lähti eilen illalla kotiin. Oli taas jotenkin ihan hassua elää ensin pari päivää Rakkaan ja lasten kanssa ja sitten oltiin pari päivää saman katon alla minä, Mies, Rakas ja lapset. Oli paljon hyvää, mutta samalla nämä päivät muistuttivat minua siitä miten erilainen ajatusmaailma minulla ja Rakkaalla on ja ehkäpä siinä sivussa myös niistä Miehen hyvistä puolista.

Eilen meillä oli vieraita. Olin aamusta tosi innoissani. Ihana olla tuollaisella porukalla, jossa saa olla ihan oma itsensä. On kavereita, jotka hyväksyvät paitsi minut sellaisena kuin olen, myös tämän meidän suhde-jutun, jossa silloin tällöin samassakin talossa voi olla kaksi miestä. Eihän me pääasiassa avoimesti näin olla. Eikä pääasiassa kolmistaan ylipäätään. Aika harva tästä meidän jutusta tietää. Ollaan kuitenkin haluttu, että lapset näkee meitä kaikkia kolmea yhdessä. Tietävät, että Rakas on Miehellekin ihan okei. Se vaan mikä päivän lätsäytti, oli Rakas. Hän ei halunnut osallistua siihen mitä muut tekivät. Tuli paska fiilis. Teki mieli sanoa, että sä et halua osallistua mihinkään. Sä et halua osallistua lasten kanssa tekemiseen, etkä kavereiden kanssa olemiseen. Mä vaan osallistun aina Sun juttuihin, mutta sä et Mun. En sanonut. Vältyttiin riidalta.

Aamu oli taas yksi kaaos. Vanhinta tyttöä väsytti ja valitti huonoa oloa. Veikkaan syyksi ihan väsymystä ja liikaa herkkuja eilen. Vanhinta poikaa väsytti myös ja ulkohousut olivat hukassa. Mietin, että jäivätköhän ne koululle perjantaina. Poika nappasi kaapista ekat vastaan tulleet housut ja mä huomasin vasta koululla miten likaiset ne oli ja molemmissa polvissa reikä. Voi jee. Kyllä on taas hyvääitiolo.

Tänä aamuna mä en jotenkin osaa jäsentää mitään. Tää on nyt tällaista sekalaista pälinää. Yritän nyt vain päästä kiinni siihen, että kirjoittaisin päivittäin. Ehkäpä huomenna tulee jo parempaa analyysiä tästä elämästä.

Ai niin. Sellainen muutos tähän elämään vielä, että sovittiin viikonloppuna, että mä hoidan jatkossa tuon meidän ongelmakoiran ulkoilutuksen ja Mies hoitaa muut. Hassua sinällään, tää ratkaisu ei liity nyt niinkään Mieheen vaan Rakkaaseen, joka kitisi viikonloppuna ongelmakoirasta. Totesin, että kyllä mä voin käyttää sen yksinkin. Saa nähdä millä tavalla tämä vaikuttaa nyt mun fiiliksiin, liikkumisiin ja oloon. Ja miten vaikuttaa muihin. Mutta päätämme raporttimme tällä kertaa. Kiitos, kun kuuntelitte.

PS. Mulle ei tarvitse enää linkittää niitä blogiin liittyviä spekulointikeskusteluja, vaikka niitä ihan hauska on ollutkin lukea.